Rakas päiväkirja...





... en oikein tiedä mistä aloittaa. Voisin kai kirjoittaa tylsän esittelyn kuka olen ja mistä tulen, mitä teen työkseni ja millainen elämäni on työn ulkopuolella. Mitä harrastan, mistä tykkään ja mistä en tykkää. Mitä tavoitteita on elämässä, mistä tässä blogissa kirjoitan ja mitä pelkään.

Tykkäämisen ja tykkäämättömyydet muuttuu aika-ajoin. Välillä tykkään suklaasta hulluna, välillä taas en ajattelekaan suklaata. Välillä taas myslistä ja sitten taas se ällöttää. Tavoitteet muuttuu sitä myöten kun tavoitteet saavutetaan, eihän nyt samasta tavoitteesta voi jatkaa jos on jo sen saavuttanut. Työ on palkkatyötä, sitä teen ison siivun hereilläoloajasta. En välittäisi sitä puida työpäivän jälkeen juurikaan, ja onhan minulla jonkinlainen vastuu työnantajaa kohtaan etten huutelisi niitä asioita missä sattuu. Blogiin ajattelin kirjoittella miltä tuntuu, ilman sen tarkempia raameja tai rajoitteita. Ja sitä kautta avautunee kuka olen ja mitä elämä on "Hannena", mistä tykkään ja mistä en, ja mitkä on sen hetkiset tavoitteet lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Mutta aloitetaan sillä mitä pelkään.

Ehkäpä ei ole järin mediaseksikästä kirjoitella kuinka pelkään ampiaisia tai hämähäkkejä. Aika stereotyyppistä naista. Ehkä pikkasen ollaan oikealla polulla jos näin aikuisena kolmikymppisenä kerron pelkääväni pimeää. Mutta jos nyt jätetään se kuitenkin sivuun tässä ja keskitytään isompaan kuvaan. Mennään pikkusen ajassa takaperin, joku vajaat viitisen vuotta riittänee. Elelin elämää menemään olematta järin tyytyväinen itseeni, nautiskelin ruoasta mutta aika-ajoin sitten taas en. Ei kai minulla minun mielestä mitään sen kummempaa hätää elämässä ollut, siinä porskuttelin menemään. Ruoka maistui ja maha ja perse kasvoi. Hetkittäin maha paisui siinä mittakaavassa että duunin pukukopissa kyseltiin että milloinkas se vauva on tulossa. Muuten ihan kiva, vauvat on jees mutta ei siellä syvyyksissä ketään ollut, sillä kertaa tais kiinalaisen ravintolan riisit ja härät kuplia mahan sen kokoiseksi että näytin jalkapallon nielleeltä. Tai ilmeisesti pahaa-aavistamattoman naisen mielestä rv 25+1 tms.


Kuva


No joo. Noinhan se on kuten kuvassa sanotaan mutta sanoppa se sille joka täräyttää puntariin 67 kg (ja tosiaan ihan omana itsenään ilman ketään sisuksissa kasvamassa) kun tosiaan se haave on kovasti yli kymmenen kiloa vähemmän. Ei siinä tulvi elämänvoimaa ja rakkautta itseään kohtaan vaan päinvastoin. Sillä hetkellä tuntuu että ehkäpä ei sittenkään ole hyvä idea palkita itseään raskaan työviikon jälkeen jollain herkkuruoalla tai mässätä mahaa päntiönään niin täyteen että ällöttää. Tai syödä milloin tympäisyyn, iloon tai suruun. Syömisellehän on aina olemassa tunnetila mikä sen mahdollistaa ja oikeuttaa. Tai niin luulin silloin. Sen seitsemänkymmentä kertaa samat fiilikset kokeneena silloin pamahti päähäni ajatus että nyt jos koskaan. Jotenkin sillä kertaa päätöksen tekeminen tuntui kovin erilaiselta. Päätin että nyt minusta tulee fit ja painan vielä 55 kg, minkä painoin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Tämä ajatus sai päivänvalon siis joskus alkuvuonna 2011. Hommasin itselleni PT:n ja hänen avulla tartuttiin härkää sarvista. Ruokavalio uusiksi, salille painoja heilutteleen ja sitten vielä ajan oloon aerobista päälle. Ruoka oli ihan jees, muutamia helmiä sieltä löytyi mitkä on jääneet tähän päivään. Paino karisi ja ulkomuoto muuttui. Elokuussa 2011 puntarin lukema oli 55.1 kg. Se 100 g annettiin anteeksi. Tavoite pulkassa ja seuraavaa kohti.


Vähän siinä oli outoa tunnetta ilmassa että mitäs nyt kun tavoite on saavutettu ja jotain vielä pitäisi tehdä kun ei nyt sitten kuitenkaan täysin tyytyväinen ollut. Ajatus että olen fit jäi hautumaan ja sitä kohti päätettiin PT:n kanssa mennä. Lisää ruokaa koneeseen ja lisää lihasta. Niillä töin mentiin alkuvuoteen 2012 ja sitten alkukeväästä piti alkaa kiristelemään kohti kesäkireää. En tiedä mikä aivopieru se tuokin oli että aloitetaan kiristely kesää kohti ja kiristellään sitten koko kesä että kesälomalla elokuussa ollaan tikissä. No näin edettiin ja kesäloman alkaessa oltiin painossa 56 kg. Tavoite jälleen pulkassa. Peilikuva oli parempi kuin 55 kg:n kanssa. Mutta ei nyt kuitenkaan vieläkään mitä ajattelin. Kesäloma meni siinä haahuillessa ja mietiskellessä että mitäs nyt kun ei oikein osaa vaan reenatakaan ilman mitään sen kummempia tavoitteita. Elokuussa 2012 tavoitteet iskettiin pöytään että nyt mennään tosissaan siihen fittiin, astutaan kisavalmennuksen puolelle ja syksyllä 2013 bikini fitness-kisalava on mun.

Reeniä ja reeniä, sitä oli elämä kuten ennenkin. Lihasta lisää ja sitähän tarvittiin. Ei se hetkessä tai vahingossa se patti pulpahda. Että ei tule kuukaudessa eikä vuodessakaan Iris Kylen (www.iriskyle.com) kaltaista mörköä vaikka kuinka otsasuoni pullollaan pumppaat maksimeita viikot läpeensä.

Kyllä sitä tosissaan saa jokaisen lihaskilon eteen tehdä töitä, ei haittaisi vaikka olisi helpompaakin. Siinäpä sitä sitten reenattiin ja maaliskuussa aloitettiin virallinen kisadieetti. Paino oli dieetin alussa jotakuinkin 58 kg ja viime viikonloppuna kisojen aikaan jotain 48 kg, eli kymmenisen kiloa rasvaa lähti. Liekö lähti lihastakin, en tiedä enkä oikeastaan ole asiaa edes ajatellut. Dieetti oli aika raskas henkisesti että fyysisesti, olin todella itsekriittinen ja epävarma mikä sitten heijastui vähän kaikkialle. Ehkäpä teen jonkun postauksen joskus kisahommista tarkemmin, nyt ei mennä siihen tämän kummemmin. Mutta kuva kuitenkin, eli minä tuossa vasemmalla.


Nyt sitten sekin tavoite on nähty ja koettu ja nyt mietitään että mitäs nyt. PT:tä ei nyt ole kertomassa miten syödään ja miten reenaataan niin on vähän jänskä olo. Pelottaa ehkä eniten nyt että miten saan painon pysymään järkilukemissa, ehkä jonkun kilon saisi nousta muttei mahdottomasti. Pelottaa lankeanko takaisin vanhoihin kaavoihin ja mässään itseni taas siihen 67 kiloon mikä jo ajatuksena ällöttää. Pelkään siis itseäni, en vielä vaan tiedä pelkäänkö entistä minää vai nykyistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti